Kun mä taas alan ajatella, toiselta kannalta.. Onko Miikka sitten tosissaan niin suuri ihminen mun elämässä? Onko se tosiaan niin tärkeä mulle että surisin jo nyt hänen yhden ja puolen vuoden kuluttua tekemäänsä muuttoa 100km päähän minusta..? Huh huh. On tämä rakkaus kanssa outoa hommaa.

On säälittävää kun 12 vuotiaat TEINIXKANAT sanovat heti yhden päivän "seurusteltuaan" pojan kanssa rakastavansa tätä. Ja seuraavana päivänä se rakkaus onkin sitten kuihtunut pois kuin sokeri lumen sulattamana, siitä ei ole enää mitään jäljellä. Sellaisille ihmisille minä nauran. Jotka sanovat moisina pelleinä rakastavansa ihmistä jonka nimen ehkä tietävät ja missä tämä asuu, ei muuta.

Mietin sitten että joku voi ajatella samoin jos minä sanon rakastaneeni ja rakastavani yhä Miikkaa. Mutta meidän suhde oli täysin erilainen, täysin. Ja voin sanoa että jos nyt taas saisimme toisemme, se loistaisi voimakkaammin, kauniimmin. Se olisi kykeneempää. Mutta aika loppuu. Aika voi loppua niin nopeasti ettemme ehdikään enää yrittää olemmeko tosiaan luodut toisillemme. Yksi ja puoli vuotta.. Luulin että minulla olisi enemmän aikaa.. ehkä ikään 20 asti..? Suunnitelmat muuttuvat.

Miksi kaiken täytyy olla niin särkyvää..? Antakaa minulle edes jotain ehjää ja pysyvää.